Kun Kalle ei kotoudu

Heinäkuu 2038. Kalle istuu kiikkerällä muovituolilla itä-Mogaben siirtolaislähiössä sijaitsevan kotinsa pienellä takapihalla ja katselee hämärtyvää iltaa. Lämpötila on jo onneksi laskenut alle 30 ja pahin hiki on hellittänyt. Kalle ottaa huikan saksalaistaustaiselta tutultaan saamastaan kotikaljapullosta ja irvistää. Lämmintä se on, eikä muutenkaan oikein mistään kotoisin. Mutta eipä ole parempaakaan tarjolla. Koti, uskonto ja isänmaa, Kalle ajattelee katkerana. Miten tässä näin kävi? Ei tämä ole hänen kotinsa, uskontonsa tai isänmaansa.

Vuonna 2018 se oli vihdoin tapahtunut. Neuvostoliitto oli vallannut Suomen ennätysajassa. Olihan sellaisesta uhkakuvasta jossain puhuttu, mutta eihän sitä kukaan tosissaan ottanut. Ei meillä täällä pohjoisessa, olivat kaikki ajatuksen torjuneet. Meillä on täällä rauha ja ihmisen hyvä olla. Kyllä ne on ne kaikenmaailman rättipäät ja afrikkalaiset heimoveljet jotka eivät keskenään kykene tappelematta elämään. Näin jälkeenpäin ajateltuna olisi kai jotain pitänyt ounastella siinä vaiheessa, kun Venäjä oli jo miehittänyt kaikki muutkin naapurimaansa ja julisti uuden Neuvostoliiton syntyneen, pohtii Kalle nyt. Toisaalta, eipä kukaan ollut missään vaiheessa myöskään tajunnut, kuinka itänaapuri oli erinäisten bulvaaniensa kautta onnistunut kenenkään huomaamatta hankkimaan merkittäviä omistuksia erinäisistä suuryhtiöistä valtion kaupattua omistusosuuksiaan.

Aikansa sitä sotaa kesti, mutta sen verran ylivoimaisia olivat neuvostojoukot olleet, että hyvin nopeasti saivat Suomen vastarinnan murrettua. “Ihan kuin tätä olisi pidempäänkin suunniteltu”, olivat maanpakoon ajetut poliitikot hölmistyneina kommentoineet. Jossain vaiheessa kuultiin, kuinka maailmalla ihmisoikeusjärjestöt kampanjoivat suomalaisten puolesta. Allekirjoituksia kerättiin ja valtioiden hallituksiin vedottiin, jotta Suomen ahdinko ei unohtuisi. Kummalliseltahan tuo tuntui: eihän siitä kauaa ollut, kun oltiin yhdessä naureskeltu niiden punaviherpiipertäjien maailmanpelastustouhulle.

Jonkun verran siellä Suomessa kuulemma vieläkin jotain sissiryhmittymiä oli, tiesi pakolaisyhteisön puskaradio kertoa. Mutta kovin vähäisiksi jäivät uutiset kotimaasta. Ilmeet tiukkenivat ja hiljaisuus laskeutui, kun nämä asiat tulivat Mogaben suomalaisyhteisön tapaamisissa puheeksi. Samaan aikaan ihmisiä painoi huoli sukulaisista, joiden kohtalosta kukaan ei osannut kertoa, syyllisyys siitä, ettei itse ollut mukana taisteluissa ja helpotus siitä, että kuului niihin onnekkaisiin, jotka olivat onnistuneet saamaan perheensä turvaan.

Siinä vaiheessa, kun ihmisiä alkoi kadota jo omasta tuttavapiiristä, alkoi Kallenkin perhe salaa suunnitella pakoa. Muutama oli palannut, mutta siinä kunnossa, että huhut siitä, miten suomalaisia uuden hallinnon uudelleenkoulutuskeskuksissa kohdeltiin, alkoivat tuntua kovinkin uskottavilta. Kuin elävä kuollut oli se naapurin Marttikin, muistaa Kalle. Selkäpiitä karmivat vieläkin ne arvet, jotka Kalle oli Martin selässä viikottaisella saunareissulla nähnyt. Siitä, miten ne olivat sinne tulleet, ei miesten kesken puhuttu. Mutta kyllä sen kuuli naapuriinkin, kuinka Martti öisin huusi painajaisistaan herätessä.

Kyllähän Kalle olisi saattanutkin jäädä, mutta sitä riskiä hän ei ottaisi, että perheelle huonosti kävisi. Entä jos seuraava kadonnut olisi hänen poikansa? Vanhin tyttäristäkin alkoi olla jo siinä iässä, että huoli hänen sieppauksestaan valvotti öisin. Ja vaimo… ennemmin Kalle henkensä heittäisi kuin joutuisi katsomaan, mitä miehittäjät hänelle tekisivät. Tällainen pelko ja epävarmuus oli ihan uutta: ihan kuin heillä ei mitään ihmisarvoa olisi! Ja vain koska he olivat suomalaisia!

Kallen omin käsin rakentamalle omakotitalolle oli löytynyt mustasta pörssistä ostaja. Polkuhintaanhan se oli tosin mennyt. Vieläkin ajatus saa veren kiehumaan. Suvun kotiseuduilla Kitkajärven rannalla olevan mökin rahoiksi pistämistä ei ollut lähtökiireessä ehtinyt edes miettimään. Vieläköhän se olisi paikallaan, Kalle huomaa ajattelevansa. Ajatus pulahduksesta järven viileään veteen rantasaunan jälkeen virkistää Mogaben hiostavassa illassa. Jos sitä joskus vielä pääsisi sinnekin palaamaan?

EU-kansalaisena oli Kalle ihan huomaamattaan ottanut itsestäänselvyytenä, kuinka etuoikeutettu hän tuollaisen punaisen passin omistajana olikaan. Koko maailmahan olisi hänelle avoin! Ja sitä vartenhan ne pakolaissopimukset tehtiin, että me hätää kärsivät saisimme suojelua! Toisin kuitenkin kävi. Turvallisiksi luokiteltujen maiden lähetystöjen vastaus Kallen perheen viisumihakemuksiin oli joka kerta kielteinen. Pitkän tähtäimen tarkastelun mukaan oli kuulemma liian suuri riski, ettei perhe viisumin päättymisen jälkeen palaisikaan enään lähtömaahansa, joten oli perusteltua jättää viisumi myöntämättä kokonaan. Lopulta ei perheellä muiden suomalaisten lailla ollut enää passiakaan – Suomen lakattua olemasta ei Suomen passillakaan mitään tehnyt. Neuvostopasseja taas ei heille suostuttu myöntämään.

Koska laillisia reittejä ei Suomesta ulos pääsisi, oli Kallen turvauduttava salakuljettajiin. Eihän siitä takeita olisi, mihin he päätyisivät ja miten, mutta eipä heillä vaihtoehtojakaan ollut. Ruotsi olisi toki ollut niin lähellä, että sinne olisi voinut yrittää ominkin päin päästä, mutta Neuvostoliiton laajeneminen heidän kotiovelleen oli saanut länsinaapurin pystyttämään muurin maansa ympärille pitääkseen viholliset tai sellaisiksi epäillyt poissa. Sitäpaitsi, Ruotsi oli kyllästynyt Suomesta sinne jo kriisin alkuvaiheessa suuntautuneeseen pakolaistulvaan. Eivät olleet suomalaiset siellä hyvässä maineessa – olihan se nähty jo 1970- luvulla. Viinaanmeneviä vaimonhakkaajia kaikki tyynni; ei niistä ollut edes niihin yksinkertaisimpiin tehdastöihin, joihin ei kielitaitoakaan vaadittu. Oli Kallenkin suvusta lähdetty aikanaan paremman elämän perässä niin Australiaan kuin Amerikkaankin, mutta niin tiukat olivat sielläkin nykyään säännökset, ettei niistä maista kannattanut enää haaveillakaan.

Jos sen veneen olisi Kuusamosta onnistunut saamaan, olisi voinut ehkä yrittää matkaa Keski-Eurooppaan. Vuosikymmeniä jatkunut äärioikeiston nousu oli siellä kuitenkin johtanut tilanteeseen, jossa käytännössä jokaisessa maassa oli käynnissä jonkinasteinen sisällissota. Ei sielläkään turvassa olisi, etenkään Euroopan itäiseltä rajalta tuleva. Vaikka siitä jokunen sukupolvi jo olikin, ei Kalle ollut unohtanut isoisän kertomuksia Suomessakin kerran vallinneesta lynkkausilmapiiristä kansan käännyttyä toisiaan vastaan.

Välimeren kautta olisi voinut yrittää etelään, mutta se reitti oli nykyään maailman parhaiten vartioitu.  Sen eteläpuoliset maat olivat yhdistäneet rajavartiolaitoksensa ja ampuivat nykyään kaikki merta ylittämäään pyrkivät laivat. Turismi kärsi, kun ne hukkuneet pakolaiset pilasivat rantamaiseman. Jossain vaiheessa oli kyllä väläytelty, että jonnekin eteläiseen Eurooppaan luotaisiin pakolaisvaltio, jossa kotimaidensa oloja paenneet voitaisiin keskitetysti prosessoida, mutta ei sellaiseen löytynyt poliittista tahtoa tai resursseja. Mihin sellaisen olisi edes voinut luoda? Pakolaisten määrä jo pelkästään Euroopassa oli kasvanut ennennäkemättömäksi ja nyt puhuttiin satojentuhansien ihmisten muuttovirrasta – mistä sellaiseen löytyisi edes tilaa?

Balkanin reitti oli jo 2020- luvun alussa syrjäyttänyt hengenvaarallisen Välimeren reitin, ja siihen joutui turvautumaan myös Kalle perheineen. Heillä kävi tuuri, eivätkä salakuljettajat hajoittaneet heidän perhettään, vaan he pääsivät kaikki yhdessä saman rekan matkaan. Kaikki kotitalon myynnistä saadut rahat matkaan kyllä upposi, mutta eipä tässä tilanteessa juuri neuvotteluvaraa ollut. Alunperin oli sovittu, että kyyti veisi Kallen perheen ainakin Turkkiin saakka, mutta kiinnijäämisen pelossa reitti muuttui kesken matkan. Perhe jätettäisiin entisen Ukrainan alueelle, josta edessä olisi riskialtis venematka aiemmin Georgiana tunnetulle alueelle, josta heidän olisi jatkettava matkaa jalan. Niin auton- kuin veneenkuljettaja kyllä antoi ymmärtää, että parempia tarjouksia saattaisi olla tiedossa vaihtokauppana Kallen tyttäristä. Muutamassa yksinmatkustaneessa naisessa aamuisin näkyneiden ruhjeiden perusteella kaikkien kanssa asiasta ei edes neuvoteltu.

Kahden päivän kävelyn jälkeen Kallen perheen onnistui päästä Turkkiin ja rekisteröityä paikallisella pakolaisleirillä. Ilman matkustusasiakirjoja oli perheen onneksi mahdollista osoittaa henkilöllisyytensä muilla vanhoilla henkilöpapereillaan. Eipä heidän auringossa palaneella vaalealla ihollaan tai Kallen rippijuhlistaan saakka kantamallaan Suomen leijona-riipuksella tosin ollut kovinkaan paljon epäilystä alkuperästä. Kielitestitkin osoittivat heidän olevan mitä todennäköisemmin länsisuomalaista kuin itäsuomalaista alkuperää ja sitä kautta mahdollisesti neuvostomielisiä terroristeja.

Pakolaisleirillä vierähti kaksi pitkää vuotta. Pakolaismäärän kasvaessa ja resurssien kiristyessä muuttui elo siellä alati tukalammaksi. Ruokakiintiöt pienenivät,  jännitteet leirillä kasvoivat. Stressi ja huoli vaivasivat kaikkia, etnisestä taustasta ja kansalaisuudesta piittaamatta. Kärsimys se ei ihonväriä katso, huomasi Kalle katkeransuloisesti ajattelevansa. Kaikista vaikeinta oli kuitenkin jatkuva epätietoisuus. Kauanko täällä joutuisi olemaan? Pääsisikö Suomeen koskaan palaamaan? Olisiko elämä aloitettava alusta jossain muualla? Oli nöyryyttävää kokea olevansa pelkkä taakka; täysin toisten hyväntekeväisyyden armoilla. Mutta töitä oli mahdoton leirin ulkopuoleltakaan saada. Leirissäkin ne muutamat mahdollisuudet hankkia jotain omanarvontuntoa ja käteiskassaa kartuttavia hommia olivat lähinnä juoksupojan ja siivoojan hommia ja niistäkin käytiin armotonta kilpailua, jonka kielitaidoton ja keski-ikäisen miehen kunnolla varustettu Kalle useimmiten hävisi.

Lopulta saapui tieto uudelleensijoituksesta. Keski-Afrikassa sijaitseva Murundin tasavalta oli päättänyt allokoida vuosittaiseen 25 pakolaisen kiintiöönsä 10 suomalaista, näiden joukossa Kalle perheineen. Kun tieto kuntapaikasta saapui, alkoivat matkavalmistelut. Ei kukaan perheestä ollut Afrikassa käynyt tai Murundista edes kuullut. Jostain saapui kuitenkin jonkun kansainvälisen organisaation delegaatio  – ei niistä enää perässä pysynyt – pitämään kahden päivän tietoiskun uudesta kotimaasta. Päät pyörällään ja kansainvälisen siirtolaisjärjestön IOM:n muovikasseja kädessään tiukasti puristaen perhe pääsi matkaan. Hyvin se menee, lohdutettiin leiristä kun viimeinenkin leima oli tarvittaviin papereihin lyöty. Hyvä, että joku noin uskoi, mietti Kalle. Itse hän ei ollut niinkään varma.

Perille päästyään alkoi perheellä kotoutumiskoulutus. Eipä mikään oikein olisi edes voinut valmistaa heitä äsiihen, mikä uudessa kotimaassa odotti. Nyt Kalle ymmärsi, ettei kulttuurishokki ollut vain niiden kukkahattutätien sanahelinää. Kaikki piti opetella ihan alusta ihan kaiken ollessa uutta. Kieli; kirjaimista ja numeroista lähtien. Raha ja se, mitä kaikki maksaa. Kulttuuri. Tuntui kuin olisi johonkin kummalliseen uneen joutunut, mutta tämä vain ei tuntunut koskaan päättyvän.

Niin monta vuotta kuin Kallekin oli töissä käynyt, asuntolainaa maksanut ja perhettään elättänyt! Nyt, yli viisikymppisenä sitä tunsi itsensä avuttomaksi kuin pikkulapsi. Pitkän uran metsäalan perheyrityksessä tehneenä, ihan niinkuin isänsäkin. Vaan ei ollut täällä metsää. Kielen oppiminen oli Kallelle vaikeaa, eikä uudelleenkouluttautuminenkaan ollut osoittautunut helpoksi. Työnantajat karsastivat kieltä huonosti puhuvaa, eläkeikää lähestyvää miestä, jolla ei ollut paikallisten työmarkkinoiden tarpeista katsoen mitään relevanttia työkokemusta tai koulutusta.

Lapset oppivat uuden kielen nopeasti koulussa ja vanhimmat opiskelevat jo yliopistossa. Pakolaisleirillä syntyneelle nuorimmaiselle on murundista tullut käytännössä äidinkieli. Ennen lasten kanssa kotiin jäämistään sairaanhoitajana työskennelleen vaimon onnistui päästä kielikurssien jälkeen täydennyskoulutukseen ja hän työskentelee nykyään paikallisessa sairaalassa ylihoitajana. Vaimon palkka elättää koko perheen, Kallen tulojen rajoittuessa työttömyystukeen ja satunnaisiin määräaikaisuuksiin paikallisella jätteenkäsittelylaitoksella – paikallisia kun moisiin paskahommiin ei saa värvättyä.

Työllistymisen ansiosta vaimolle on syntynyt kodin ulkopuolinen sosiaalinen verkostokin ja onpa tätä kosiskeltu paikallispolitiikkaankin. Kalle sen sijaan tarvitsee lapsiaan tulkiksi yrittäessään hoitaa mitään omia asioitaan. Vapaa-aika kuluu muiden suomalaistaustaisten kanssa. Jotain tuttuuden ja turvallisuuden tunnetta heidän seuransa tuo, vaikka eiväthän hekään toki mikään homogeeninen ryhmä ole – on heidänkin joukossaan eri suuntauksia ja koulukuntia, joiden välisistä tulkintaeroista otetaan yhteen väliin kovastikin. On Jokerifaneja ja HIFKin kannattajia. Muutama Kärppäfanikin löytyy, mutta niistä nyt ei koskaan harmia ole.

Kovin hyvällä ei heitä katsota, ei ole koskaan katsottukaan. Koko pakolaisuuteen suhtauduttiin alusta saakka epäillen. Etteivät vaan nyt kuitenkin ole tulleet tänne ihan vain paremman ilmaston perässä? Kylmäähän niillä siellä on kyllä, se nyt tiedetään, mutta että sotaa? Etteivät nyt kuitenkin itse olisi sitä neuvostohallintoa havitelleet? Ehkä ne kuuluvat niihin johanbackströmiläisiin? Ei se neuvostovalta voi niin huono asia niille olla, muuten kai ne olisivat liittyneet siihen Natoon jo hyvissä ajoin? Suomenkin leikkaukset kehitysyhteistyörahoissa johtivat ympäri Afrikkaa monien elintärkeiden hankkeiden keskeyttämiseen ja viime vuosikymmeninä nähty, yhteiskunnallisen vakauden mahdollistanut huikea talouskasvu on pitkälti ollut kiinni Venäjän kasvattamasta tuesta, myös täällä Murundissa.

Vuosien varrella on monenlainen loanheitto tullut heille tutuksi. Ensimmäisten pakolaisten saapumista oli saanut Murundissa lehdistön takajaloilleen. “Lisää eurooppalaisia tänne? Eikö kolonialismin aikainen orjuus tälläkin mantereella jo aikanaan osoittanut, minkälaisia ne ovat?” Turhaan yrittivät skandinaaviliitot selittää olevansa tuohon täysin syyttömiä. Ja vaikka eurooppalaisten yhdistykset yrittivät protestoida olevansa ihan eri valkoisia kuin ne Amerikan valkoiset, haettiin todisteita siitä, kuinka huono heidän sopeutumisennusteensa on Euroopan ulkopuoleltakin. Osoitukseksi kaivettiin kuvia, jossa hupullisiin kaapuihin puetut valkoiset hirttivät mustia.

Afrikan auringossa helposti punoittava iho ansaitsi pohjois-eurooppalaisille lempinimen possu. “Siellä ne taas menevät, suomalaissiat!”, naureskeltiin heille avoimesti busseissakin. Kadulla kävellessään he olivat pienestä pitäen saaneet osakseen ilveilyä ja röhkimistä. Facebookissa jaettiin meemejä, joissa omissa jätöksissään piehtaroiva sikalauma oli saanut kuvatekstikseen “Team Finland”. Vaikka paikallinen kansalaisjärjestökenttä yritti lobata suvaitsevaisuuden puolesta ja vihapuhetta vastaan, kuultiin paikallisessa parlamentissakin puheenvuoroja siitä, kuinka “väkivaltaisuus on näillä pohjoisen kansoilla jo geeneissä” ja että “verta tässä nenästä kerjätään kun niitä tänne tuodaan”. “Osoittaahan sen jo niiden kansallisurheilukin”, väitettiin. “Siellä ne kiitävät veitset kenkiin kiinnitettynä jäällä ja hakkaavat toisiaan käyrillä kepeillä!”

Uudet tulokkaat erottuivat kantaväestöstä paitsi ihonvärinsä, myös uskontonsa myötä. Uutisissa näkyi arkistomateriaalia Pohjois-Irlanti- nimisestä paikasta, jossa valkoiset kristityt tappoivat valkoisia naapureitaankin, kristittyjä hekin. “Niiden pyhässä kirjassa käsketään kivittämään avionrikkojat”, kauhisteltiin keskustelupalstoilla. “Ja naisen paikka on seurakunnassa olla hiljaa!” Ennen eurooppalaispakolaisten saapumista ei kristinuskoa juurikaan Murundissa tunnettu. Kalle muistaa loppuelämänsä päivän, kun yksi lapsista tuli koulusta itkien kotiin muiden syytettyä häntä kannibaaliksi. “Onko se totta, isä?” oli lapsi kysynyt ymmällään. “Syödäänkö me ehtoollisella Jeesuksen ruumista ja verta?”

Kallekin oli yrittänyt selittää paikallisille, ettei hän ollut sellaisia kristittyjä tai sellaisia eurooppalaisia tai sellaisia valkoisia. Että hän vain halusi perheellään olevan paikka, jossa elää pelkäämättä. Mutta ei kukaan tuntunut haluavan kuunnella. “Eivät ne tänne sopeudu”, toistelivat pakolaisasiapoleemikot sinnikäästi mantraansa. “Eivät ne edes halua kotoutua!”

Olihan niitäkin – kyllä Kalle tiesi – jotka lautasantennien kautta katsoivat kristillisiä kanavia ja etsivät internetistä Päivi Räsäsen puheita vakuudeksi siitä, että jossain päin maailmaa oli olemassa järjen ääni. Kyllä hänellekin oli evankelisluterilaisuudesta tullut tärkeämpi osa arkea; olihan se yksi niitä asioita, jotka koki suomalaisen identiteettinsä rakennuspalikoiksi, jotain tuttua, johon turvautua keskellä kaikkea tätä tuntematonta. Lapsia hän oli yrittänyt viedä pyhäkouluun ja opettaa heille sitä kotia, uskontoa ja isänmaata, jonka vielä muisti ja omanaan piti. Illallisella Kalle halusi lukea ruokarukouksen ja edes jouluna käydä kirkossa. Mutta ei lapsia jaksanut kiinnostaa. He rakensivat elämäänsä ja tulevaisuuttaan Murundissa.

Ympäröivän maailman lisäksi Kalle alkoi tuntea olonsa ulkopuoliseksi jo omassa perheessäänkin. Henkireiäksi muodostuivat merimieskirkon kokoontumistilat. Sinne hän oli lapsiakin yrittänyt vienyt suomenkielen oppitunneille, jotteivät nämä äidinkieltään unohtaisi. Lauantaisin siellä saunottiin ja videolta katsottiin SM-liigan playoffseja. Juhannukseksi tilattiin netistä saunavihtoja ja grillattiin makkaraa, vaikka naapurit olivat tehneet hajusta valituksia – Murundissa kun kantaväestö oli kasvissyöjiä. Tämä ei ollut omiaan tekemään brutaaleina pidetyistä, lihaa syövistä eurooppalaista yhtään suositumpia. Tilatkin alkoivat käydä vähän pieniksi, mutta suurempien toimitilojen rakentaminen oli tyrmätty niin kaupunginvaltuustossa kuin keskustelufoorumeilla. Vaikka suomalaisyhteisö oli kerännyt uusia toimitiloja varten rahaa mm. järjestämällä myyjäisiä, oli taas törmätty niihin neljään sanaan, jotka heistä käydyissä keskusteluissa nousivat aina esiin: kuka tämän kaiken maksaa?

Kalle on väsynyt mies. Hän on väsynyt olemaan kuluerä, taakka, rasite, luku sosiaaliturvatilastoissa. Hän haluaisi taas kokea olevansa ihminen; hyödyllinen, tarvittu ja arvostettu. Vanhimmat lapsista menevät kohta naimisiinkin. Eikä kukaan ole edes löytänyt puolisokseen suomalaista. Vaan sitten alkaa kyllä tulla lapsenlapsia! Kalle piristyy hetkeksi, kunnes tajuaa, ettei hänellä tule olemaan mitään annettavaa edes heille; ei edes kieltä, jolla heidän kanssaan puhua. Vaimokin on alkanut puhua uuden miehen ottamisesta – matriarkaalisen Murundin lainsäädäntö kun mahdollistaisi naiselle useammankin puolison.

Kalle ottaa pullostaan viimeisen hörpyn ja huokaisee raskaasti. Päässä alkaa soida Danny.

“Tahdon olla vapaa, ja hengittää havun tuoksua, täällä olen kuin vanki, lähden Kuusamoon”.

Jos sitä lähtisi? Takaisin kotiin?

 

Toim. huom. tekstin henkilöt, tapahtumat ja paikannimet ovat täysin fiktiivisiä eikä niillä ole vastinetta todellisuudessa. (Vai onko…?)

 

Erja Säkkinen

Erja Säkkinen

 

Kirjoittaja: Erja Säkkinen

Blogissa esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajan omia eivätkä välttämättä edusta Suomen somalialaisten liiton virallista linjaa.