Nura Farah on 13-vuotiaana Suomeen muuttanut, Eviralta virkavapaalla oleva laborantti ja ensimmäinen suomeksi julkaissut somalialaiskirjailija. Hänestä puhuttaessa usein toistuva sana ”somalialaiskirjailija” saa tosin Nuran nauramaan  – jo 22 vuotta maassa asuneena hän tuntee olevansa molempia: niin somalialainen kuin suomalainen.

– Eivät ne sulje toisiaan pois, hän huomauttaa.

– En minä esimerkiksi jääkiekkoa seuraa, mutta suomalaisuus on paljon muutakin. Töissä tunnen olevani osa työyhteisöäni ja hyvinkin suomalainen.

Aina eivät asiat noin onnekkaasti olleet. 1990- luvulla Nura koki voimakasta koulukiusaamista ihonvärinsä vuoksi ja pelkäsi, ettei hän koskaan kelpaisi uudelle kotimaalleen. Nykyään tuo pelko lienee turhaa, sillä joulukuun alussa hänet palkittiin kuuden muun kulttuurivaikuttajan lailla Suomi- palkinnolla. Viime vuoden palkinnonjako oli varsin poikkeuksellinen, sillä seitsemästä palkinnonsaajasta peräti neljä oli maahanmuuttajataustaisia. Tämän Nura kokee selväksi kannanotoksi siitä, että hekin voivat olla roolimalleja ja kannustaa muita siihen, missä he ovat hyviä.

– Olin järkyttynyt palkinnosta kuullessani, hän nauraa  nyt.

– Positiivisesti, tosin!

Keskustelun siirryttyä maahanmuuttoon hän kuitenkin vakavoituu.

– Onhan tilanne ollut tiedossa jo pitkään, hän sanoo.

– Välimeren yli on tullut pakolaisia jo yli vuosikymmenen ajan. Mutta nyt, etenkin Pariisin iskun jälkeen maahanmuutosta puhutaan vain negatiivisessa sävyssä, siitäkin huolimatta, että vain pienellä osalla ovat pahat mielessä, hän huomauttaa presidentti Niinistönkin puheessaan sanoneen.

Vielä 2000- luvun alkupuolella Nura koki asioiden olevan jo paranemaan päin. Sittemmin nähty populistipuolueiden nousu ja kansan jakautuminen huolettavat häntäkin.

– Oliko holokausti kauheudestaan huolimatta kuitenkin Euroopalle hyvä asia? Olisiko Euroopalla ilman sitä varoittavaa esimerkkiä siitä, mihin tämä kaikki voisi pahimmillaan päätyä? Vai oltaisiinko kohta jo keräämässä muslimeja keskitysleireille?

Nura on aina lukenut paljon – ystäviensä mukaan kokonaisen kirjaston verran. Lukiessaan Nigerian ja Biafran sodista hän huomasi miettivänsä, miksi kukaan ei ole kirjoittanut Somaliasta; sen historiasta, sodasta ja siihen murenneesta haavesta Suur-Somaliasta.

– Sitten oivalsin: se kirjoittaja voisin olla vaikka minä!

Aiheena ei Somalian lähimenneisyys ole helppo ja sen tunnustaa Nurakin.

– Sodasta ei vieläkään puhuta, hän pohtii, sanojaan punniten.

– Eikä klaanijärjestelmän ongelmista. Traumoja on käytävä läpi ja tapahtunutta purettava – ennen sitä vihanpito ei lopu eikä paraneminen voi alkaa.

Nura myöntää, että aikaa tähän voi mennä. Suomenkin sisällissota on tästä toimiva esimerkki. On vaadittu useita sukupolvia ja liki 80 vuotta, ennen kuin Suomessa arvet alkavat olla niin parantuneita, että vuoden 1918 tapahtumista uskalletaan puhua ja kansan omia rintamalinjoja purkaa.

– Tarvitaan uusi sukupolvi, Nura toteaa ja innostuu keksiessään uuden sanan.

– Klaanikriittisyys! Sitä nyt kaivataan: klaanikriittistä sukupolvea! Klaanijärjestelmään kun kuitenkin kuuluu vain se itsensä kehuminen, hän jatkaa, viitaten klaaneille tärkeään kasvojen säilyttämiseen.

”Uusi sukupolvi” toistuu Nuran puhetulvassa usein ja se heijastuu myös kirjan somaliyhteisössä saamassa vastaanotossa.

– Mitä nuorempaa ja koulutetumpaa sukupolvea miehet edustavat, sitä enemmän he kirjaa kiittelevät, Nura tiivistää.

– Mitä vanhempia he taas ovat… no, heissä elää yhä vahvana somalikulttuurissa heille kuuluvan auktoriteetin menettämisen pelko. Juuri se, että näistä asioista ei ole puhuttu: niihin liittyy pelkoa, ja häpeääkin. Emme mekään sodan tullen tasavertaisia olleet, hän muistuttaa.

-Toisilla oli aseet joilla ampua, toisilla lentokoneet, joista pudottaa pommeja.

Välillä on helppo unohtaa, kuinka tuoreista tapahtumista sisällissodassa itse asiassa onkaan kyse. Nura pitääkin hieman idealistisena teorioita siitä, että klaaniajattelu olisi diasporayhteisöissä hävinnyt, edes nuoremman sukupolven kohdalla. Näin hän toivoo kuitenkin lopulta käyvän ja arvioi klaanijärjestelmän olevan yksi Somalian tulevaisuuden suurimpia haasteita.

– Se määrittää ihmisten lojaalisuutta ja saa heidät seisomaan huonojen sekä väärienkin päätösten ja ihmisten takana. Olisi tärkeää, ettei diaspora ruokkisi klaaniajattelua entisestään, hän pohtii.

Somalian tulevaisuuden suhteen hän laskee kuitenkin paljon nimenomaan diasporan varaan.

– Toisin kuin Somaliassa, he ovat kasvaneet demokratiaan ja yhdenvertaisuuteen. Esimerkiksi täällä Suomessa on opittu, että yhteiskunnallinen hyvinvointi perustuu miesten ja naisten väliseen tasa-arvoon. Täällä on yhdenvertaisuudesta ihan oma lainsäädäntökin!

Erityisesti Nuraa huolettavat Suomessa syntyneet somalialaistaustaiset nuoret.

– Ei heillä ole mitään kosketuspintaa Somaliaan. He ovat syntyneet ja kasvaneet täällä. Tämä on ainoa maa, jonka he tuntevat. Silti heidät luokitellaan ”toisen polven maahanmuuttajiksi!” Kyllä siinä on identiteettikriisin aineksia, jos kokee ettei sinua hyväksytä missään. Suomalaisille olet liian somalialainen ja somalialaisille liian suomalainen.

Somalialaistaustaiseen väestöön kohdistuvat ennakkoluulot ovat asia, jonka Nura tuntee turhankin hyvin.

– Tänne tullessamme me olimme erilaisia niin monella tapaa: eri kulttuurista, eri uskonnosta, eri värisiä. Ja Suomi ei todellakaan juhli erilaisuutta; minkäänlaista erilaisuutta. Jos sinulla on risti kaulassa, sinut leimataan uskovaiseksi ja saat osaksesi kielteistä huomiota ja pahimmillaan kiusaamista. Puhumattakaan siitä, jos sinulla on huivi! Samaan aikaan kyllä somalialaistaustaiselle voi tulla shokkinakin se, kuinka sekulaari maa Suomi onkaan. Uskonto on täällä niin henkilökohtainen asia, että se on jo melkeinpä tabu.

Nura uskoo ennakkoluulojen ja rasismin perustuvan pitkälti jo erilaiseen ihonväriin, vaikka sitä ei helpolla myönnettäisikään.

– Eihän sitä enää voi sanoa, että ihonväri siihen vaikuttaa. Nykyään on helpompaa vedota vaikka uskontoon, hän sanoo.

– Siten ennakkoluulot saa jotenkin ”älyllistettyä” ja niiden taakse hankittua muitakin ihmisiä. Kyllä minä olen sitä tosin ihan suoraankin kuullut, Nura puuskahtaa.

– Että kuinka musta ihminen on aina valkoista tyhmempi.

Varsin erilaisista taustoistaan huolimatta maahanmuuttajat myös liian usein niputetaan yhden otsikon alle ja jokaista pidetään vastuullisena kenen tahansa väärinkäytöksistä.

– Meissä on niin hyviä kuin huonojakin ihmisiä. Ei sillä ole mitään tekemistä maahanmuuttajuuden kanssa vaan ihmisyyden. Me olemme kaikki ihmisiä, Nura huomauttaa.

– Enhän minä esimerkiksi voi jatkuvasti kulkea kaikkien maahanmuuttajien perässä ja vahtia heidän tekemisiään!

Nura esimerkiksi muistaa pelänneensä 1990- luvun lopulla, millaisia reaktioita HI – virusta tahallisesti Suomessa levittäneen yhdysvaltalaisen Steven Thomasin tapaus saisi aikaan – myös hän kun oli ”ulkomaalainen ja samanvärinen”.

Somalialaistaustaisen väestön leimautuminen saa Nuran mietteliääksi. Yhdeksi syyksi hän nostaa sen, että he ovat yhä huonosti tunnettuja. Sitä, mitä ei tunne kun on niin helppo pelätä.

– Kontakti kantaväestön ja somalialaistaustaisen väestön välillä puuttuu. Erilaisuudelle on opittava täälläkin antamaan tilaa. Tutustumalla toinen toisiimme ne ennakkoluulotkin hälvenevät. Ja kaikki nämä raiskaukset… Somalialaisyhteisö on ollut niistä järkyttynyt ihan niin kuin kaikki muutkin. Surulliseksi tuollaiset uutiset tekevät kenet tahansa.

Väitteet siitä, että erilaisesta kulttuurista tulevien maahanmuuttajien olisi mahdotonta kotoutua Suomeen, hän tyrmää.

– Me olemme ihan tavallisia ihmisiä, hän huudahtaa.

– Ihan tavallisia ihmisiä! Miksi mekin emme oppisi uusia asioita?

Somaliaan paluusta Nura ei haaveile. Hänellä on täällä ura, perhe ja uuden asunnon myötä myös asuntolaina. Suomi on hänen kotinsa. Työn alla on uusi, esikoisromaanin tarinaa jatkava kirja ja edessä häämöttää myös paluu töihin ja Eviran virkaan.

– Odotan sitä jo kovasti, Nura myöntää hymyillen.

– Siellä minun on hyvä olla.