Tulin Suomeen vuonna 1994. Ensimmäistä kertaa koin rasismia oltuani maassa kolme viikkoa. Kyse oli siitä, että jotain täkäläistä, yli viisikymppistä ukkoa häiritsi se, että olin tummaihoinen ja puhuin väärää kieltä. Tämän kokevat melkein kaikki ei-ihan-perinteisiltä suomalaisilta näyttävät.

Ensimmäisen tällaisen kohtaamisen jälkeen suhtautumiseni Suomeen ja suomalaisuuteen muuttui radikaalisti. Aloin vihata kantaväestön jengiä ja halusin satuttaa jokaista, joka haukkuu tai mollaa minua. Olin 15-vuotias ja ilman vanhempia tai perhettäni. Minulla ei ollut läheisiä aikuisia, jotka olisivat voineet minua auttaa.

Olin vihainen koko maailmalle.

Somalialaisille ja Somalialle, koska nämä aloittivat sodan jonka seurauksena jouduin kotimaastani pakenemaan. Kansainväliselle yhteisölle, koska he eivät saaneet maani johtajia sopimaan ja lopettamaan sotaa, jotta minä ja minun kaltaiseni pääsisivät takaisin kotiin. Suomelle ja suomalaisille, koska siitä huolimatta, että he ottivat minut tänne asumaan, heidän joukossaan oli ihmisiä, jotka tekivät kaikkensa, etten tänne sopeutuisi. Ja myös itselleni, koska en ollut valkoinen ja sulautunut joukkoon.

Vihan kierre kesti ensimmäiset 3-4 vuotta. Vaikka elämä oli enemmän hyvää kuin pahaa, olin koko ajan lähtövalmiudessa palaamaan Somaliaan tilanteen rauhoituttua. Tätä valmiustilaa kesti jopa 6-7 vuotta. Tuo on aika, jota en tule koskaan saamaan takaisin. Uskon vahvasti, että elämäni olisi erilaista, mikäli olisin käyttänyt tuon ajan paremmin. Ja sen olisin tehnyt, jos olisin saanut kokea olevani tervetullut tänne.

Tunnen ihmisiä, jotka kokevat edelleen, etteivät ole tervetulleita. Osa heistä on kuin zombeja: he menevät töihin, maksavat veronsa, palaavat kotiin ja tekevät samaa päivästä toiseen, vuosi toisensa jälkeen, iloitsematta siitä lainkaan. Elämän into heissä on sammunut ja he tuntevat itsensä puolikuolleiksi. Osa on niin passivoituneita, ettei ole koskaan päässyt mukaan suomalaiseen yhteiskuntaan.

Minä sain onnekseni apua suomalaisilta tuttavilta, kavereilta sekä todella rakkaiksi muodostuneilta ystäviltä. He auttoivat, kun tarvitsin neuvoa työnhaussa. Kouluasioissa, kun en tiennyt, mitä opiskella. Perheen kanssa, kun emme saaneet tukea viranomaisilta. He auttoivat silloin, kun sain potkut ilman mitään pätevää syytä ja neuvoivat, miten saada apua lakimiehiltä ja liitosta. Työpaikkani sain muuten takaisin viikon sisään – kiitos heidän. Ystäväni myös auttoivat rahallisesti menetettyäni perheenjäsenen Somaliassa.

Tänä päivänä näitä ihmisiä kutsutaan suvakeiksi. Tämä sana on tarkoitettu loukkaamaan heitä, mutta minusta tämä sana – tai mikään muukaan pilkka – ei tee heistä huonoja ihmisiä, sanoi kuka tahansa mitä tahansa. He ovat ihmisiä, jotka kirjoittavat Facebookissa sinun osaamisesta ja onnistumisistasi. He iloitsevat koettuasi jotain positiivista ja suuttuvat, kun sinua kohdellaan huonosti. He osallistuvat mielenosoituksiin, kirjoittavat poliitikoille ja yhteiskunnan vaikuttajille sinun ja kaltaistesi puolesta.

He tsemppaavat ja innostavat meitä, jotka koemme jatkuvaa kiusaamista vain siitä syystä, että olemme tulleet tänne jostain muualta. Jotkut heistä ovat saaneet uhkauksia tai heitä on häiritty. Jotkut ovat joutuneet kokemaan jopa väkivaltaa. Heidän ainoa virheensä on ollut antaa meille, muualta tulleille, mahdollisuus tuntea itsemme tervetulleiksi ja olomme turvalliseksi.

Joskus he ovat vähän höpsöjä ja kohtelevat meitä kuin pikkumuksuja, mutta senkin he tekevät vain, koska heillä on niin kova halu suojella meitä.

Tämä kirjoitus on teille. Minä arvostan teitä. Olen kuin teini-ikäinen, joka ei osaa arvostaa vanhempiansa muiden nähden tai kehua heitä, koska eihän se nyt ole kovinkaan coolia. Te olette se suurin syy siihen, miksi voin nykyään hyvin, koska te tuitte, kun tarvitsin apua. Te olette se syy, miksi jaksan uskoa voivani tulla joksikin tärkeäksi tässä yhteisössä.

Teidän ansiostanne koen itseni riittävän ja olen vihdoinkin sujut itseni kanssa. Teidän ansiostanne minä voin olla vaikka kepulainen: te arvostatte minua juuri sellaisena, kuin olen. Te olette minun suvakkejani ja minä, Abdirahim Husu Hussein rakastan ja arvostan teitä.

Kiitos kun olette olemassa. Älkää lopettako. Olkaa juuri niin höpsöjä kuin olette. Olkaa suvakkeja ja olkaa sitä ylpeästi.

 

 Kirjoittaja on toimittaja ja poliitikko. Kirjoitus on alunperin julkaistu Uuden Suomen Puheenvuoro-osiossa.

 Blogissa esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajan omia eivätkä välttämättä edusta Suomen somalialaisten liiton  virallista linjaa.